Kun Pohjanmaan rannat syttyvät loistamaan – Jätkänkynttilät ja tervapadat saattavat kesän 2026 päätökseen.
Kohti valon ja tulen juhlaa
Huhtikuussa kaikki oli vasta alussa. Kesän odotukset olivat kovat. Toukokuussa odottelu oli kiihkeämpää – tuli ihana kesäkuu ja juhannus. Senkin jo ohitimme – keskikesän kauneimmillaan.
Heinäkuun helteet – oliko niitä – kuka enää muistaa? Elokuulle siirryttiin, ehkä fiiliksellä ”kesä meni jo”. -Ja niinhän se melkein menikin. – Hiljalleen on kesämme kulkenut kohti syksyä.
Pohjanmaa vs. Saaristomeri
Kesän kääntyminen syksyyn ei haittaa. On valon ja tulen juhla rannikolla. Pohjanmaa ja saaristomeri kilpailevat, kumpi komeimmat tulet ja valot saa aikaiseksi.
Pohjanmaan kaupungeissa loppukesä huipentuu perinteisesti venetsialaisiin, kun taas ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, saaristomerellä ja etelärannikolla perinne on muinaistulien yö.
Elokuun viimeinen lauantai molemmissa paikoissa tunnelma ei ole katossa vaan se on taivaalla. Sadat jopa tuhannet lyhdyt ja tulet sytytetään kiitokseksi menneestä kesästä.
”Siinä missä muinaistulien viettäjät kokoontuvat Itämeren rannoille sytyttämään kokkonsa yhtenäisesti sekuntikellon tarkasti kello 20.30, venetsialaisten tunnelma rakentuu vapaammin. Huvila-asukkaat sytyttävät omat lyhtynsä ja rantatulensa vasta silloin, kun elokuun ilta hämärtyy tarpeeksi.
Venetsialaiset Pohjanmaalla
Pimenevässä elokuun illassa sytytetään tunnelmallisia valoja ja nähdään jopa ilotulitteita, joihin monet kaupungit ovat antaneet luvan. Venetsialaisissa juhlitaan mökki- ja veneilykauden päättäjäisiä samalla, kun kiitetään menneestä kesästä.
Illan ja yön tunnelmassa kynttilöiden ja lyhtyjen palaessa nautitaan hyvästä ruuasta ja tietysti juomasta. Elokuu on ravustusaikaa, ja seurusteluun sopiva työläs rapujen syönti usein yhdistetäänkin venetsialaisiin.
Venetsialaisissa ei ole mitään yhteistä kelloaikaa tulien sytyttämiseen, vaan omat tulet ja lyhdyt sytytetään luonnonhämärän mukaan.
Koska kyseessä on ”veden, tulen ja valon leikki”, valot sytytetään vasta sitten, kun pimeys tekee niistä näyttäviä. Pohjanmaalla tämä hetki koittaa yleensä klo 21.00–21.30 välillä elokuun lopussa
Pohjanmaalla elokuun viimeisenä lauantaina syttyvät perinteiset venetsialaiskokot juhlistamaan huvilakauden päätöstä. Samoihin aikoihin muilla Suomen rannikoilla sytytetään muinaistulet. Olipa kyseessä kumpi tahansa, pimeän meren rannalla rätisevä kokko ja vastarantojen vastaavat tulet luovat unohtumattoman tunnelman, jossa kesä hyvästellään ja syksy toivotetaan tervetulleeksi.
Venetsialaisten historiaa
Tämä valovoimainen pohjalaisperinne on valon, tulen ja veden juhla, jota on vietetty Suomessa 1800-luvun puolesta välistä lähtien.
Nuo 150 vuotta menneisyydestä tekevät siitä vielä maagisemman Pohjanmaan ja rannikon oman karnevaalijuhlan. Alkuunhan tämä mystinen juhla oli vain vauraamman väen kesän- ja huviloilta lähdön päätösjuhla.
Miksi ”venetsialaiset” -nimi
Suomeen juhlan nimi kantautui Italian Venetsiasta, jossa otettiin käyttöön Kiinasta rantautuneet ilotulitteet. Tapa järjestää loisteliaita iltajuhlia vesistöjen äärellä soihduin, lyhdyin ja ilotulittein levisi Italian Venetsiasta muualle Eurooppaan.
Näitä juhlailtoja alettiin kutsua ”venetsialaisiksi illoiksi” (venetiansk afton). Suomessa tiedossa olevia ensimmäisiä juhlia olivat Helsingissä 1840-luvulla järjestetyt Fête Vénitienne -juhlat.
1800-luvun porvaristo rakennutti upeita pitsihuviloita. Tässä pääministerin kesäasunto Helsingin Meilahdessa. Kesäranta (alkuperäiseltä nimeltään Villa Bjälbo) valmistui vuonna 1873.
1800-luvun kartanopuistojen tunnelmaa porvariston juhlissa, jossa nähdään historiallista pukuloistoa ja säätyläisten seuraelämää.
Huvilakulttuuri – porvariston perintö
Vaikka perinteestä nähtiinkin väläys ensin Helsingissä, se kuitenkin juurtui vahvimmin juuri Pohjanmaan rannikkokaupunkeihin Kokkolaan ja Pietarsaareen.
Perinteen alkuaikoina varakkaat laivanvarustajasuvut ja kauppiaat rakensivat näyttäviä huviloita Pohjanmaan rannikolle ja saaristoon. Tuolloin koulut alkoivat vasta syyskuussa ja huviloiltakin palattiin kaupunkikoteihin vasta elokuun viimeisenä viikonloppuna.
Paluuta kaupunkiin, kesän päättymistä ja pimeneviä iltoja juhlistettiin lukuisin valoelementein, kuten esim. kokoin, lyhdyin ja kynttilöin.
Kun vesi ja tuli kohtaavat: Perinteikäs meren pimeydessä loistava venetuli on rannikkoseutujen upeimpia perinteitä. Veneen keskelle rakennettu nuotio tai jätkänkynttilä tuo illuusion liekehtivästä purjeesta ja tyyni vedenpinta kahdentaa valon taianomaisesti. Kun rannat ja vedet täytetään muilla tulielementeillä, muuttuu koko meri eläväksi taideteokseksi. Olisiko täydellisempää tunnelmaa elokuisen venetsialaisillan tai hämärtyvien syysiltojen kunniaksi?
Venetsialaisten symboliikka – tulen, veden ja valon leikki
Venetsialaisissa jätetään symbolisesti hyvästit valoisalle kesälle ja valmistaudutaan syksyn pimeyteen. Valon, veden ja tulen leikki on symboliikkana vahva.
Juhlan ydin on aina ollut valon heijastuminen veden pinnasta. Musta merivesi moninkertaistaa kokkojen ja ilotulitteiden loisteen. Pohjanmaan rannikko on tasaista ja saaristomeren näkyvyys pitkä.
Satojen rannan asuntojen valomeri muodostaa upean ketjun läpi rannikon.
Vaikka perinne on levinnyt muuallekin Suomeen, sen historiallinen sydän sykkii yhä Pohjanmaalla. Siellä on sen kiistämätön koti!
Historialliset elävät tulet:
Jätkänkynttilä – Tukkimiehen lahja syysyöhön
Pohjois-Suomen ja Pohjanmaan metsätyömailla syntynyt jätkänkynttilä on metsätyömaiden perintö. Pimeinä syysiltoina usein hyisillä talvisilla savotoilla tukkimiehet eli ”jätkät” valmistivat niitä laittaakseen ruokaa ja lämmitelläkseen.
Jätkänkynttilä on pystyssä nököttävä pölkky, joka on sahattu ”kakkupaloiksi” ylhäältä lähes alas asti. Tuli palaa pölkyn ytimessä, jolloin raoista hehkuu oranssi, kuuma valo. Pölkyn päällä voi keittää vaikka nokipannukahvit rannalla.
Miten jätkänkynttilä toimii?
Perinteinen kynttilä tehdään pystyssä olevasta kuivasta mänty- tai kuusipölkystä. Moottorisahalla vedetään pölkyn päähän ristikkäiset viillot lähes pohjaan saakka.
Kun tuli sytytetään pölkyn yläosan ytimeen, se saa ilmaa sahausraoista ja alkaa palaa hitaasti ja tasaisesti sisältä ulospäin. Venetsilaisissa se laitetaan rannalle tai laiturinnokkaan. Tuulesta riippuen se palaa useita tunteja. Liekki on soihtumainen ja pystysuora. Se näkyy kauas merelle ja järvelle.
Venetsialainen yö maalaa taivaalle taideteoksen, jonka räiskyvät värisäteet vilauttavat vielä hetken mennyttä kesää suunnaten sitten alkavaan syksyyn ja kylmenevään vuodenaikaan.
Kiehtova historia: Sotilaiden keksinnöstä tukkijätkien sielunmaisemaksi
Jätkänkynttilä vai ruotsalainen tulitukki?
Kuten minä, niin moni muukin varmasti mieltää tervatun puun ja nuotion tuoksun kuuluvan puhtaasti suomalaiseen korpifilosofiaan. Näin ei kuitenkaan ihan ole, sillä valonlähteen juuret juontavat 1600-luvun Keski-Euroopan verisille taistelukentille.
Tarpeesta syntynyt
Jätkänkynttilä sai alkunsa sotilaiden nerokkaasta innovaatiosta kolmikymmenvuotisessa sodassa (1618–1648). Ruotsi oli tuolloin suurvalta, johon Suomikin kuului.
Ruotsin armeija tarvitsi rintamaolosuhteisiin tehokkaan, vähän tilaa vievän ja pitkään palavan lämmön- ja valonlähteen, joka ei herättäisi vihollisen huomiota ja jonka vuoksi polttopuita ei tarvitsisi kantaa pitkiä matkoja mukana.
Hakkaa päälle
Samassa armeijassa soti myös pelätty suomalainen ratsuväki, jossa oli tuhansia ratsumiehiä. Heidät tunnettiin hurjasta ”Hakkaa päälle!” -sotahuudostaan, josta he saivatkin nimen hakkapeliitat.
Maailmalla tämä nerokas keksintö tunnetaan lähes poikkeuksetta nimellä Swedish Torch (ruotsalainen soihtu) tai Swedish Fire Log / Swedish Candle
Maailman maineeseen
Sotilaat keksivät pystyyn nostetun, ristiin halkaistun pölkyn, joka veti ilmaa sisältäpäin ja paloi hitaasti tuntikausia – jopa tuoreena tai kosteana puuna. Maailmalla tämä keksintö tunnetaan yhä nimellä ruotsalainen tulitukki eli Swedish Torch.
On täysin mahdollista ja jopa todennäköistä, että suomalaiset sotilaat olivat itsekin mukana kehittämässä tai ainakin käyttämässä Euroopan taistelukentillä tätä ”ruotsalaista tulitukki – svedish torch -keksintöä.
Kahdesti keksitty
Kun tukkijätkät Suomen Lapin pohjoisilla tukkikämpille 1900-luvun alussa keksivät menetelmän uudelleen, he tuskin tiesivät satoja vuosia vanhasta sotilaskeksinnöstä.
Kaunein nimi ja sielu
Tämä sotakenttien kenttäkeitin sulautui kuitenkin täydellisesti osaksi tukkijätkien sielunmaisemaa ja he antoivat sille sen kaikkein kauneimman nimen ja sielun: jätkänkynttilä!
Kun ilta kunnolla pimenee, suuret rannalle sytytetyt kokot ja avotulet luovat voimakkaan kontrastin ja perinteisen juhlatunnelman veden äärellä.
Enemmän kuin valoa
Karuissa olosuhteissa jätkänkynttilästä tuli enemmän kuin pelkkä valonlähde – se oli kodikkuuden, selviytymisen ja hiljaisen toveruuden symboli keskellä pimeää ja kaukaista Lapin erämaata.
Elävä jätkäperinne
Vielä tänäkin päivänä – vaikka Kemijoen uitto on loppunut – ”jätkäperinne” elää vahvana jätkänkynttilöissä, joita sytytetään tunnelmantuojiksi paitsi venetsialaisissa myös Lapin kotien pihoilla jouluna.
————-
Jääkö suomalainen jätkänkynttilä ruotsalaisen varjoon?
Jäin itse miettimään tätä kysymystä, sillä maailmalla loimuava tulitukki tunnetaan lähes poikkeuksetta nimellä Swedish Torch. Ruotsi vei tästä kunnian kansainvälisessä nimistössä, vaikka suomalaisella jätkänkynttilällä onkin oma, upea historiansa ja valmistustapansa.
Suurin ero löytyy tekniikasta ja siitä, miten pitkälle viillot vedetään:
– Alkuperäinen suomalainen versio syntyi tukkikämpillä kirvesaikana. Pölkky halkaistiin kokonaan osiin. Sydänpuu veistettiin sytykkeiksi ja palat sidottiin rautalangalla takaisin yhteen. Keskelle jätettiin vetorako.
– Moderni suomalainen versio tehdään nykyään moottorisahalla, mutta viillot vedetään lähes alas asti, tyveen saakka. Näin kynttilä palaa jouluyönä tai venetsialaisissa tehokkaasti loppuun asti, jonka jälkeen se lohkeaa kauniisti ulospäin kuin kukan terälehdet.
– Ruotsalaisessa oppikirjaversiossa sahaus jätetään selvästi korkeammalle, noin puoleen väliin pölkkyä. Ideana on, että vankka alaosa pitää pölkyn vakaana keittotasona, jonka päällä sotilaat tai eräilijät voivat keittää kahvinsa.
Ruotsalainen versio valloitti maailman tasaisen keittotasonsa ansiosta, mutta suomalainen tyyli loistaa silloin, kun halutaan nauttia kauniista ja loppuun asti palavasta tunnelmatulesta!
Jätkänkynttilä on siis maailmankuulu, mutta se suomalaisten harmiksi ”edustaa” väärän maan lipun alla!
Sillan pilarit on muotoiltu näyttämään tukkijätkien sähköisiltä ”taskunuotioilta”, joiden huipulla palaa sähköinen tuli
Rovaniemen kuuluisa Jätkänkynttiläsilta on Suomen tunnetuin jätkänkynttilä-teeman monumentti.
”Tulen perintö elää tässä sillassa”: Vaikka tukkisavotoiden pystytulet ja rannikon vartiotulet ovat historiaa, suomalaisten rakkaus elävään tuleen ja valoon näkyy yhä arkkitehtuurissamme – kuten Rovaniemen maamerkissä, jonka pilarit jäljiteltiin tukkijätkien jätkänkynttilöiksi.
Rovaniemen kuuluisa Jätkänkynttiläsilta käännetään matkailijoille muotoon The Lumberjack Candle Bridge (metsurin- eli tukkijätkän kynttilän silta).
Lopputulema:
Vaikka maailmalla poltetaan ruotsalaisia soihtuja, Rovaniemen legendaarinen maamerkki pitää suomalaisen tukkijätkän ja metsurin perinnettä ylpeästi esillä maailmankartalla!
————–
Tervapata – Pohjanmaan tervahistoria hengittää
Tervapata (tai tervatynnyri) kytkeytyy Pohjanmaan tervakauppaan, sillä se oli vuosisatoja maailmankuulu tervantuottaja. Tervaa kuljetettiin jokia pitkin Ouluun tai Kokkolaan laivattavaksi maailmalle. Tämän tervahistorian vuoksi tervapadat ja -tynnyrit ovat aidoimmat pohjalaiset venetsialaisvalot.
Tiesitkö, että jätkänkynttilän voi tehdä myös poraamalla? Tässä matalassa versiossa ei ole sivuilla näkyviä sahausviiltoja. Pölkyn keskelle on porattu pystysuora hormi, johon tuli sytytetään. Se toimii kuin luonnon oma keittoliesi – tyylikäs, siisti ja tehokas tunnelmantuoja
Tervapata eli tuoksuva talvituli: Tulta, tervaa ja taikaa Pohjanmaan rannoilla. Kun perinteisen suomalaisen jätkänkynttilän päälle asetetaan rautapata täynnä tervaa, syntyy jotain taikaa. Lämmön vaikutuksesta höyrystyvä terva tuo valon lisäksi täydellisen tuoksunostalgian pimeään iltaan.
Jätkänkynttilä: Porvarien huvilajuhlista vartiotulien loisteeseen.
Miten tervapadat ja -tynnyrit toimivat?
Venetsialaisissa käytetään usein vanhoja rautapatoja tai puolikkaita tynnyreitä, jotka täytetään tervaisilla puunkappaleilla, kannoilla ja aidolla puutervalla.
Tervaksia suurilla liekeillä
Tervapata on useimmiten kolmijalan varassa roikkuva tai suoraan kivien päälle asetettu musta valurautapata. Kun siinä poltetaan tervaksia (tervaisia juurakoita ja kantoja), sen liekit ovat suuret, oranssit ja roihuavat.
Huumaavaa tuoksunostalgiaa
Kun terva syttyy, liekkien mukana rantaan leviää paksu ja mustahko, aromaattinen savu. Se antaa rannalle tunnistettavan huumaavan ja nostalgisen tuoksun. Venetsialaiset ovat siis myös aistien juhlaa lempeästi pimenevässä loppukesän yössä!
Tämä tuoksu ja savu on monelle pohjalaiselle se kaikkein tärkein merkki siitä, että syksy ja venetsialaiset ovat virallisesti alkaneet.
————————
Venetsialaisissa ei ole mitään yhteistä kelloaikaa, vaan omat tulet ja lyhdyt sytytetään luonnonhämärän mukaan.
Koska kyseessä on ”veden, tulen ja valon leikki”, valot sytytetään vasta sitten, kun pimeys tekee niistä näyttäviä. Pohjanmaalla tämä hetki koittaa yleensä klo 21.00–21.30 välillä elokuun lopussa.
————————
Jätkänkynttilöiden liekehtiessä koetaan aitoa tunnelmaa. Pohjanmaalla juhla on osa ihmisten identiteettiä, ja sitä vietetään kaikkein suurimmalla tunteella ja uskollisuudella alkuperäiselle 150 vuoden takaiselle huvilaperinteelle.
Hämärä laskeutuu – valoketjut syttyvät
Yhdessä jätkänkynttilät ja tervapadat muodostavat upeita valoketjuja pitkin Pohjanmaan saaristoa. Kun hämärä laskeutuu kaikki naapurit sytyttävät omat tulensa samoihin aikoihin.
Nämä tulet ovat venetsialaisten ehdottomia kulmakiviä. Rannoille saadaan historiallinen ja elävä tulen tunnelma. Nämä perinteiset valonlähteet ovat syvällä suomalaisessa luonnossa ja työkulttuurissa.
———————–
Muinaistulien yö
Muinaistulien yö on tapahtumana nuori perinne. Se aloitettiin Suomessa 1992 ja Virossa vuonna 1993. Koko muinaistulien yön idea ja symboliikka perustuvat suoraan rautakauden ja viikinkiajan rannikkokulttuuriin.
Millaista juhlinta on nykyään?
Nykyperinne ei varoita vaarasta. Sen sijaan elokuun viimeisen lauantain kokoontumiset kokon polttoon rannoille ovat symbolinen kunnianosoitus tälle rautakautiselle historialle:
– Tuli muistuttaa Itämeren kansojen yhteisestä historiasta.
– Se on kunnioitus luontoa kohtaan. Se on Saaristolaiselämän ja puhtaan Itämeren puolustaja.
– Se tuo valoa pimeyteen. Syksy ja hämärtyvät illat vastaanotetaan yhdessä rannalla.
Muinaistulien yössä tulet, nuotiot ja kokot sytytetään perinteisesti tismalleen kello 20.30. Tämän tarkan ajan tarkoituksena on luoda Itämeren ympärille katkeamaton ketju rannalta toiselle näkyviä tulia. Silloin kaikki sytyttävät omansa samaan aikaan.
Muinaistulien yö on koko Itämeren yhteinen perinne, joka käynnistyi vuonna 1992. Elokuun viimeisenä lauantaina kokkoja sytytetään Suomen lisäksi myös Ruotsin, Viron, Latvian ja Liettuan rannoilla symboloimaan Itämeren maiden yhtenäisyyttä ja suojelua. Kuva on Ruotsista.
Merovingiaika (550–800 jKr..) – Rikastumista ja ensimmäisiä vartiotulia
Ennen kuin varsinainen viikinkiaika pyörähti käyntiin, Suomen rannikoilla elettiin heräämisen aikaa. Arkeologit kutsuvat vuosia 550–800 jKr. hassun kuuloisella nimellä merovingiaika .
Nimi juontaa juurensa aina Keski-Eurooppaan asti, jossa Ranskan ja Saksan alueita hallitsi mahtava Merovingien kuningassuku.
Mutta mitä ihmeen tekemistä kaukaisilla kuninkailla oli suomalaisen tulitradition kanssa?
Paljonkin. Tuona aikana Suomen rannikkoseudut rikastuivat vauhdilla, kun täältä vietiin Eurooppaan arvokkaita turkiksia. Vaihdossa suomalaiset ostivat upeita loistomiekkoja ja koruja, jotka noudattivat hovin uusinta muotia.
Koska maahan virtasi rikkauksia, rannikoista tuli samalla houkuttelevia kohteita merirosvoille. Oli pakko alkaa varautua – ja silloin Suomen saariston korkeille kallioille alettiin rakentaa niitä kaikkein ensimmäisiä puolustuksellisia merkkitulia ja rannikkovartioita.
Muinaistulien yö on huomattavasti venetsialaisia nuorempi perinne, jota alettiin viettää Suomessa vasta 1992-luvulla. Vaikka se ottaa inspiraatiota muinaisista viestitulista, itse juhla on moderni keksintö. Kuva on Virosta, jossa muinaistulia alettiin järjestää 1993.
Viikinkiaika (800–1050 jKr.) – Vainovalkeiden kultakausi
Kun siirryttiin viikinkiaikaan, rannikon merirasitus ja levottomuudet saavuttivat huippunsa. Suomen eteläisen saariston läpi kulki kansainvälinen ja vilkas kauppareitti, Idäntie.
Tämä teki itämeren aalloista vaarallisia, sillä reitillä liikkui runsaasti ryösteleviä viikinkilaivastoja. Ratkaisuksi luotiin nerokas ja huippunopea tietoverkko: rannikon korkeimmille kallioille pystytettiin pysyvät vainovalkeat.
Kun ulkomerellä havaittiin vihollisen purje, vahti sytytti kokon, ja viereisen saaren vahti teki saman nähdessään loimun. Tämä ketjureaktio levitti varoitussanoman saarelta toiselle ja sisämaahan asti uskomattoman nopeasti – vain muutamassa tunnissa.
Alkuperäisissä porvariston venetsialaisjuhlissa valot ja tulet sijoitettiin nimenomaan huviloiden laitureille ja rannoille. Kun ilta pimeni, huvilat heijastuivat kauniisti veden pintaan ja loivat mystisen tunnelman, josta myöhemmin kehittyi myös nykyinen saariston muinaistulien yö. Kuvassa tervaksia valurautapadassa palamassa kolmijalassa roikkumassa.
Ristiretkiaika (1050–1300 jKr.) teki tulista pakollisen ”armeijan”
Jos merovingiaika oli varautumista ja viikinkiaika sotaa, ristiretkiaika muutti muinaistulet lakisääteiseksi puolustusjärjestelmäksi.
Kun Ruotsin kruunu liitti Suomen rannikot hallintaansa 1347 jKr., vapaaehtoisesta rannikkovartiosta tehtiin lakisääteinen pakko.
Ruotsin laki määräsi rannikon talot ankaraan vartiovuoroon. Kylien oli pakko kasata valtavat puupinot valmiiksi korkeimmille kallioille, ja vahdin nukahtamisesta seurasi raskaat sakot.
Tästä ajasta meillä on muistona lukuisia paikannimiä ympäri Suomea. Loistava esimerkki on Turun Vartiovuori (ruots. Vårdberget), jonka nimi tarkoittaa kirjaimellisesti vartiotulivuorta .
Se toimi elintärkeänä hälytysasemana, joka varoitti silloista Turkua saaristosta lähestyvistä vihollislaivoista.
Järjestelmä jäi tarpeettomaksi vasta 1300-luvun taitteessa jKr., kun pysyvät kivilinnat ja majakat korvasivat savuavat puupinot. Tulet sammuivat sadoiksi vuosiksi – kunnes vuonna 1992 ne sytytettiin uudelleen rauhan ja ystävyyden merkiksi. Silloin syntyi ensimmäinen muinaistulien yö!
Muinaistulien yön tunnelma syntyy hämärtyvistä loppukesän illoista, merimaisemasta sekä saariston kallioille sytytetyistä tuulilyhdyistä ja kynttilöistä.
Loppukesän juhlarannikko: Venetsialaiset ja Muinaistulien yö. Kummassa Sinä haluat hyvästellä kesän 2026?
————————————————-
Pitkä lisäinfo kiinnostuneille:
Kolmikymmenvuotinen sota (1618–1648) ja hakkapeliittojen sytyttämät tulet
Uskonsodan pelätyimmät ratsumiehet
Kolmikymmenvuotinen sota (1618–1648) oli raaka, yksi tuhoisimmista ja verisimmistä uskonsodista katolisten ja protestanttien välillä. Kun luterilainen suurvallaksi noussut Ruotsi liittyi sotaan vuonna 1630, sen mukana rintamalle ratsastivat pelätyimmät iskuvoimat eli suomalaiset hakkapeliitat.
Ennennäkemätön taistelutyyli
Hakkapeliittojen taistelutyylinsä oli jotain, mitä Euroopassa ei ollut ennen nähty. Painavien panssarien sijaan he luottivat nopeuteen ja ketteriin suomenhevosiin. Hakkapeliitat eivät pysähtyneet ampumaan kaukaa, vaan ryntäsivät vihollisrintamaan täydessä laukassa.
He laukaisivat pistoolinsa vasta muutaman askeleen päässä ja iskivät miekoilla läpi vihollisen linjojen ”Hakkaa päälle!” -sotahuudon raikuessa.
Ruotsalainen tulitukki syntyy
Sota oli pitkä, uuvuttava ja raaka – taistelujen lisäksi sotilaita koettelivat hyytävä kylmyys, nälkä ja jatkuva kosteus.Tässä karussa arjessa syntyi ja vakiintui keksintö, jonka maailma tuntee nykyään nimellä Swedish Torch eli ruotsalainen tulitukki.
Tuli ilman vihollisen huomiota
Miten ja miksi se sytytettiin? Sotajoukot liikkuivat alueilla, joissa polttopuu oli kortilla tai metsät oli hakattu. Perinteisen suuren nuotion sytyttäminen oli vaarallista. Se paljasti joukkojen sijainnin viholliselle kilometrien päähän ja kulutti puuta valtavasti.
Ketterä tekniikka ja hormiefekti
Ratkaisuksi otettiin pystypölkky. Kehitettiin tekniikka, jossa kuiva pölkky halkaistiin tai sahattiin pystysuunnassa ristikkäin, mutta vain reiluun puoleen väliin, jotta tyvi piti puun pystyssä.
Pölkky sytytettiin sydämeen. Sahausurien risteykseen pudotettiin sytykkeitä – kuten kuivaa tuohta, lastuja tai pikipitoista puuta. Tuli sytytettiin aivan pölkyn yläosan keskelle
Hormiefekti saatiin aikaiseksi, kun tuli syttyi pölkyn sisällä ja urat alkoivat toimia kuin vetävä hormi tai savupiippu. Alhaalta imeytyi happea sisään ja liekki loimusi tehokkaasti ulos pölkyn päästä.
Selviytymiskeinoksi retkikeitin
Miksi se oli sotilaille ylivertainen? Tulitukki oli hakkapeliitoille ja ruotsalaissotilaille täydellinen selviytymisväline. Tuli paloi pölkyn sisällä suojassa eikä se siten välittänyt säästä.
Pölkyn pystyi iskemään pystyasentoon suoraan hankeen, mutaan tai märkään maahan ilman, että tuli sammui. Se oli aikansa retkikeitin, koska pölkyn tasainen ja ristikkäin sahattu pää toimi tukevana alustana.
Sen päälle pystyi laittaa armeijan metalliset padat ja pakit, joissa hernerokat ja puurot kiehuivat nopeasti hormista nousevan pistemäisen ja kuuman liekin ansiosta.
Euroopassa nimeksi ”ruotsalainen soihtu”
”Retkikeitin” säästi puuta ja antoi suojaa, sillä yksi ainoa pölkky saattoi palaa tuntikausia. Koska liekki pysyi pölkyn sisällä ja päällä, se ei valaissut koko ympäristöä. Näin ollen sotilaat saivat keitettyä ruokansa viholliselta salassa.
Koska tämä nerokas ja säästeliäs taktiikka levisi Keski-Euroopassa nimenomaan ruotsalaisten joukkojen mukana, eurooppalaiset nimesivät sen ruotsalaiseksi soihduksi.
Hakkapeliitat – kaukana kotoa, ikuisesti historiankirjoissa
Todellisuudessa suomalaiset hakkapeliitat olivat mukana puhaltamassa näihin pölkkyihin tulta ja elämää Saksan kylmissä ja synkissä jouluöissä.
Vaikka sodan päättymisestä on kulunut jo vuosisatoja, näiden kaukaisilla rintamilla taistelleiden suomalaissotilaiden rohkeudesta, sitkeydestä ja pelottomuudesta puhutaan ylpeydellä tänäkin päivänä. Heidän uskottiin tekevän yhteistyötä pirun kanssa ja olevan immuuneja luodeille.
He eivät jättäneet jälkeensä vain pelonsekaista kunnioitusta Euroopan historiankirjoihin, vaan myös kekseliään tulitradition, joka loistaa talviöissämme edelleen.
————————————————-
”Kokkolassa komiasti leviävät ilotulitteet taivaalle: kiitos kesä kaunis, tervetuloa talvi taivaallinen”!